Ajattelin ensimmäisen blogitekstini olevan siitä, kuinka itse päädyin tälle alalle ja mikä minun historiani on koirien kanssa. Varauduthan henkisesti pitkään tekstiin 😉

Palataan muutamia vuosia taaksepäin vuoden 2014 alkuun, kun hankimme mieheni kanssa ensimmäisen yhteisen koiramme – ranskanbulldoggimix Nakun.

En ole koskaan ollut koiraharrastaja, vaikka meillä on aina lapsuudessa ollut koiria. Harrastaminen koirien kanssa ei ole koskaan ollut se oma juttu. Olen enemmän tiedonjanoinen ja tutkimukset sekä historia eri asioista kiinnostavat minua todella paljon. Lapsuuden aikaisen koiramme kanssa kävimme muutamilla eri kursseilla äitini kanssa, enkä silloin oikein pitänyt kurssien tyylistä ja toteutuksesta, joten en oikeastaan edes miettinyt kursseille osallistumista ensimmäisen koiramme Nakun kanssa, niistä oli jäänyt vähän huono maku suuhun.

Pieni palleromme kotiutui helmikuussa 2014 kymmenen viikon ikäisenä, haimme Nakun Helsingistä kotiimme Poriin. Olin noin vuoden verran lukenut paljon netistä bulldoggeista ja luulin tietäväni niistä paljon, minkä perusteella teimme päätöksen hankkia oma bulldoggimme – mutta valitettava totuus oli, etten todellakaan ymmärtänyt bulldoggi-raukkojen todellisista ongelmista mitään, ne valkenivat vasta myöhemmin.

Ensimmäiset kuukaudet sujuivat pennun kanssa hyvin, kunnes toukokuussa Nakulla alkoi voimakas kutina. Naku oli kyllä aina hieman järsinyt itseään ja jalkojaan, mutta yhtäkkiä kutina pahentui. Jälkeenpäin tajusin kutinan pahenneen, kun mieheni meni valmistumisensa jälkeen töihin ja Naku joutuikin olemaan yhtäkkiä enemmän yksin kotona. Nakulla oli eroahdistus, mitä en tajunnut heti, koska Naku ei tuhonnut mitään tai ei haukkunut yksin jäädessään. Toukokuun aikana aloin huomaamaan, että aina yksin olemisen jälkeen Nakulla oli hampaiden jälkiä jaloissaan ja hän oli raapinut kasvojaan – joka kerta aina enemmän ja enemmän.

Menimme eläinlääkärille, jossa eläinlääkäri ei ottanut kuuleviin korviinkaan, mitä yritin sanoa koirastamme. Sanoin, että koira vaikuttaa stressaantuneelta, mutten osaa auttaa sitä. Lääkäri keskittyi vain siihen, että kun koirassa on seassa bulldoggia, niin sen on oltava ruoka-allergiaa. Hän ohjeisti pesemään ihoa kahdesti viikossa.

Lääkärin ohjeen mukaisesti aloitimme pesut, mutta kutina vain paheni ja paheni ja iho kuivui pesemisestä. Loppuen lopuksi heinäkuun loppuun mennessä Naku-raukka oli täynnä pieniä avohaavoja, jota se oli itselleen aiheuttanut järsimällä ja raapimalla. Olimme käyneet useamman kerran lääkärissä kesä- ja heinäkuun aikana… Kävimme taas eläinlääkärissä heinäkuun lopulla, joka määräsi Nakulle allergiaan tarkoitettua märkäruokaa.

Aloimme antamaan kallista märkäruokaa. Uuden ruoan kanssa Naku kakkasi 12 kertaa päivässä ja muutamassa viikossa siltä lähti painoa 4 kiloa. Kutina paheni ja paheni, kunnes Nakun kasvot olivat verta vuotavilla avohaavoilla ja oikean lapaluun kohdilla oli 5cm läpimittainen avohaava. Päätin, että nyt riittää, en enää juokse eläinlääkärissä, vaan alan itse selvittämään asiaa. Olin joka kerta sanonut eläinlääkärille, ettei ongelma ole ihossa, vaan koira on stressaantunut – en tiennyt silloin vielä mitään koirien stressistä, mutta mielestäni Naku vaikutti todella stressaantuneelta, varsinkin yksin ollessaan. Mutta eläinlääkäri ei ollut samaa mieltä.

Matoissamme oli verisiä viiruja, kun Naku hankasi kasvojaan mattoihin kutinan takia yksin ollessaan. Sohvat olivat märkinä kuolasta, kun se oli järsinyt jalkojaan verille.

Lopetimme märkäruoan antamisen ja siirryimme nappulaan. Päätimme myös hankkia Nakulle kaverin, joka helpottaisi yksin olemista. Elokuun lopulla meille tuli pienen pieni Onni-ranskis.

Onnin kotiutumisen jälkeen Nakun kutina helpottui huomattavasti, muttei koskaan lähtenyt kunnolla. Onnin kotiutumisen jälkeen Nakun haavat alkoivat parantumaan ja ruvet irtoamaan, mustan karvan läpi kuulsi iho ja kasvot olivat turvonneet ja karvattomat. Nakun koko kroppa oli rupien irtoamisen jälkeen täynnä valkoisia karvattomia länttejä.

 

Naku ja Onni olivat kuin päivä ja yö, mutta silti erottamattomat. Naku oli herkästi innostuva, herkästi stressaava ja kutinan seurauksena Naku oli alkanut rähisemään hihnassa. Onni oli taas niin lunki kaveri ja se oppi heti kaiken mitä sille opetti. Onni oli hauska, omalaatuinen persoona, se tuli kaikkien koirien kanssa toimeen ja oli kiltein koira, mitä olin koskaan tavannut – tapaammekin sanoa mieheni kanssa, jos Onni olisi ollut terveen koiran vartalossa, se olisi ollut täydellinen koira. Naku oli sylikoira ja todella läheisyyden kaipuinen, kunnon kainalomato. Nakun ongelmista huolimatta, se oli meidän pieni Nakumme. Naku oli koomisen huomionkipeä ja sillä oli pakkomielteenä päästä haistelemaan ihmisten hengitystä. Tätä oli aina mukava selitellä ihmisille, ettei se tule nuolemaan kasvoja, vaan imppaamaan hengitystä 😀

 

Avun löytäminen

Aloin huomaamaan, että kutina selvästi paheni, jos jotain stressaavaa oli tapahtunut, kuten jos olimme matkustaneet, itsellä oli stressiä, käytiin koirapuistoissa, koirat olivat hoidossa jne. Mielestäni vaikutti siltä, että Naku reagoi stressiin kutinalla ja itsensä tuhoamisella. Aika kului eteenpäin ja Nakun oloa helpotti, kun se oli saanut kaverin. Nakusta ja Onnista tuli kuin paita ja peppu.

2015 helmikuussa törmäsin sattumalta netissä Rakkaiden Haukkujen toukokuussa alkavaan koulutukseen koiralähtöiseksi koulutusohjaajaksi. Luin koulutuksen sisältöä ja huomasin sen sisältävän koiran stressin! Kiinnostuin koulutuksesta heti, en ollut missään muualla törmännyt siihen, että puhuttaisiin koirien stressistä. Koulutuksen sisällössä oli myös koirien historiasta ja kehityksestä, joka kiinnosti minua myös todella paljon. Silloin toimin ravintolakokkina ja olin miettinyt alan vaihtoa, joten koulutus tuli todella hyvään kohtaan.

Aloitin koulutuksen toukokuussa 2015 ja se oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Ensimmäisen koulutusviikonlopun jälkeen päätin siirtää molemmat koirat raakaruokinnalle, joka myös helpotti Nakun kutinaa, muttei kuitenkaan poistanut sitä kokonaan. Koulutuksen edetessä ja oppiessani lisää aloimme mieheni kanssa muokkaamaan meidän toimintatapojamme koiriemme kanssa – lopetimme koirien innostamisen, pallon heittelyn (Naku oli palloHULLU), muokkasimme lenkkejä rauhallisemmiksi ja toimimme itse rauhallisemmin koiriemme kanssa. Vähitellen tämän vaikutuksesta Nakun kutina alkoi vähenemään ja vähenemään, kunnes se oli periaatteessa kokonaan poissa. Itsetuhoisuudesta jäi jäljelle tassujen nuoleminen, joka joskus pahimmillaan saattoi yltyä niin pahaksi, että anturoiden välit olivat ihan vereslihalla, mutta varsinainen jalkojen järsiminen ja kropan raapiminen verille loppui. Tilanne oli siis pitkästä aikaa todella hyvä Nakun kohdalla!

Loppujen lopuksi teimme todella vähän varsinaista kouluttamista Nakun suhteen, että sen stressi laski – muutimme omia tapojamme ja toimintaamme koiriemme kanssa. Harjoittelimme lähinnä hihnassa kulkemista ja rauhallista ulos menemistä, kun Nakulla oli tapana rynnätä voimalla ulos ovesta. Emme muuta.

Valmistuin koiralähtöiseksi koulutusohjaajaksi joulukuussa 2015 ja jatkoin helmikuussa 2016 Rakkaiden Haukkujen Ongelmakoirakouluttaja ja käytösneuvoja-koulutukseen.

Nakun kanssa meni koko ajan paremmin ja paremmin, kutinaa ja itsetuhoisuutta ilmeni enää silloin, jos oli joku selvä stressaava asia/tilanne – yleensä se, jos koirat olivat hoidossa. Muuten kutina oli tiessään, paitsi satunnaista tassujen nuolemista oli silloin tällöin.

 

Silmät aukenivat ja totuus ilmeni

Kuitenkin koulutuksieni takia aloin miettimään uudelta näkökulmalta ja uusilla silmillä koiriemme rotua. Aloin ymmärtämään enemmän niiden ongelmista. Vaikka ennen Nakun hankkimista olin melkein vuoden lukenut ranskanbulldoggeista, en silti ollut täysin ymmärtänyt, mistä todellisuudessa oli kyse. Naku ei tosiaan ollut puhdas bulldoggi, se oli normiranskista isompi, pidempijalkaisempi ja sillä oli (jopa) hieman kuonoa. Naku oli todella lihaksikas ja juoksi salamannopeasti. Onnin kasvettua, ero Nakun ja Onnin välillä oli melkoinen, Onni kun oli puhdas ranskis. Onni-raukan hengitys röhisi ja se oli todella etupainotteinen, sen takajalat olivat lähinnä vain koristeena, ei se raukka pysynyt Nakun juoksun mukana lainkaan.

Kesällä aloin ajattelemaan, että Onnin rakenne on varmaan ihan vinksin vonksin, mutta olin jotenkin vielä niin in denial-tilassa, etten ollut valmis kohtaamaan sitä asiaa vielä. Kuitenkin Onnille tehtiin varjoainekuvaus ruokatorveen jatkuvan oksentelun takia ja sen sieraimet laajennettiin. Onnin ruokatorvi oli U:n mallisella mutkalla, minkä takia ruoka ei meinannut pysyä sisällä. Uskaltauduin kysymään eläinlääkäriltä, miltä varjoainekuvauksen röntgenkuvassa näkyvä selkäranka näyttää ja pelkäsin vastausta, mutta lääkäri sanoi sen olevan ”rotutyypillinen”. En oikein tiennyt mitä ajatella siitä, lääkärin kommentti ei oikein kertonut minulle mitään, lääkäri sai sanavalinnallaan sen kuulostamaan normaalilta – vaikkei se ollut lähelläkään sitä. Olisin toivonut eläinlääkärin jo silloin sanovan suoraan, ettei se ole terve.

Onni parani nenäleikkauksestaan hyvin ja löysimme sille sopivan palalihan ruuaksi, jota se ei enää oksennellut ulos. Loppuvuosi meni nopeasti töiden parissa ja samoin 2017 alkuvuosi, uupumus koputteli taas olalle, kun en oikein osaa pitää vapaata. Aloimme kesällä puhumaan mieheni kanssa, että maisemanvaihdos tekisi hyvää ja päätimme muuttaa Espooseen lokakuun lopulla. Muuton jälkeen arki rauhoittui töiden osalta ja päätin, että nyt menemme kuvauttamaan Onnin koko luuston joulukuussa. Tiesin jo, ettei sieltä mitään hyviä tuloksia tule, mutta se oli nyt kohdattava.

 

Vaikeita päätöksiä

Tulokset olivat huonommat, mihin olimme valmistautuneet. Onnin selkäranka oli rintakehän kohdalta mutkalla ja nikamavälit olivat todella ahtaat. Tämä aiheutti voimakasta hermokipua. Koska selkäranka oli mutkalla, rintanikamien päällä olevista okahaarakkeista kaksi hankasi yhteen aiheuttaen Onni-raukalle kipua – tämän takia Onni ei pitänyt, että sitä silitettiin rintakehän alueelta. Hyvinä uutisina oli, että lonkat ja polvet olivat yllättäen hyvännäköiset, vaikka Onni-raukan takajalat olivat aivan tikkusuorat. Tiesin, että tämä on lopun alkua.

Alkuvuosi alkoi hyvin, Onnilla ei vaikuttanut olevan mitään isompia kipuja (Aion tehdä koiran kipukäytöksestä luennon verkkokouluun, jossa otan esimerkiksi pienen Onnin kipukäytöksen). Helmikuussa Onnin kivut iskivät ja aloitimme akupunktion vielä viimeisenä vaihtoehtona. Kipulääkkeillä ei tuntunut olevan vaikutusta Onniin mitenkään, kun taas akupunktiosta oli todella iso apu! Akupunktion vaikutuksesta Onni piristyi ja kivut takapäässä ja okahaarakkeiden hankauskohdassa selvästi helpottivat – kuitenkaan hermokipuun sillä ei ollut vaikutusta Onnin kohdalla. Onnilla meni pari kuukautta todella hyvin, kunnes huhti-toukokuun vaihteessa tila romahti. Onnin kipujen ja stressin takia Nakukin oli taas alkanut järsimään itseään verille. Toukokuun toisella viikolla Onnin kivut eivät hellittäneet yhtään ja ensimmäistä kertaa se lyyhistyi lenkillä läähättämään kipujen takia, jouduin kantamaan Onnin kotiin. Päätimme, että varaamme Onnille perjantaille lääkäriajan, jossa poissuljetaan kaikki muut mahdolliset kivunaiheuttajat ja jos mitään ei löydy, Onni päästetään pois kivuistaan. Onnista otettiin 3D-kuvat ja kuvista ei löytynyt mitään uutta kivun aiheuttajaa. Hermokivut olivat todella voimakkaita ja lääkärikin suositteli, että rakas Onnimme pääsisi parempaan paikkaan. Joten jouduimme tekemään päätöksen, toisaalta päätös oli helppo mutta raskas, koska halusimme pienen Onnimme parasta.

Onnin poismenon jälkeen Nakun kutina palasi pahempana, kuin vuosiin. Naku selvästi masentui kaverin menetyksestä ja se oli taas päästä varpaisiin täynnä rupia itsetuhoisuuden tuotoksena. Tuntui, että oma osaaminen loppui kesken, en osannut auttaa Nakua surutyössä. Sydämeen sattui nähdä, kuinka koira voi ikävöidä parasta kaveriaan.

Loppukesästä Nakun omat terveysongelmat alkoivat nostaa päätään, vanha spondyloosilöytö alkoi oireilemaan. Naku oli myös käynyt puolisen vuotta jo akupunktiossa, mutta vähitellen, hitaasti mutta varmasti selkä meni pahempaan suuntaan. Selkä kuvattiin ja spondyloosi oli edennyt, onneksi sentään vain yhden nikamavälin verran vain.

Olimme saaneet hoidettua Nakun rähjäämisen toisille koirille pois jo hyvän aikaa sitten, mutta Onnin poismenon myötä ja selkäkipujen pahennuttua, rähjääminen palasi pikkuhiljaa. Mitä pahemmaksi selkä meni, sitä pahemmaksi rähjääminen muuttui. Vuoden vaihteessa aloin huomaamaan, että Nakun vasen takajalka liikkui oudosti, hieronnasta, akupunktiosta, osteopatiasta ja lääkkeistä ei ollut apua. Takajalka oli välillä ihan normaali ja välillä olin näkevinäni, että se olisi liikkunut jotenkin hassusti – en saanut siitä ihan kunnolla kiinni, miksi se näytti niin erikoiselta. Kevät-talvesta käytimme Nakua spesialistilla, joka totesi, ettei Nakun refleksit enää toimineet vasemmassa takajalassa – takajalka oli alkanut pettämään ihan muutamissa viikoissa. Tuomiona oli kaksi välilevytyrää – toinen lapojen välissä ja toinen lannerangan ja ristiluun välissä. Lääkärin mielestä toista tyrää ei pystyisi edes leikkaamaan ja todennäköisesti halvaantuminen olisi edessä. Olimme taas alle vuosi Onnin menetyksestä samassa tilanteessa päättämässä rakkaan koiramme tulevaisuudesta. Juttelimme lääkärin kanssa pitkät tovit ja laitoimme pitkiä sähköposteja Nakun tilanteesta, loppuen lopuksi lääkärikin suositteli, että Naku pääsisi pois kivuistaan. Mietimme asiaa jonkin aikaa ja samalla Nakun itsetuhoisuus paheni sitä myötä, mitä huonommaksi takapään liikkuminen meni. Loppuen lopuksi teimme vaikean päätöksen ja päästimme rakkaan Nakumme pilven reunalle Onnin luo.

Onni olisi täyttänyt neljä kesäkuussa 2018 ja Naku oli viisi ja puoli vuotias. Onneksi kuitenkin pystyimme tarjoamaan koirillemme hyvän elämän, vaikka rotuvalinta suoraan sanottuna kaduttaa, saimme silti maailman ihanimmat koirat ensimmäisiksi koiriksemme, jotka opettivat meille todella paljon. Haasteet Nakun ja Onnin kanssa tekivät myös minusta paremman ongelmakoirakouluttajan – oma silmäni tunnistaa nykyään koiran kipukäytöksen melko nopeasti. Ilman Nakua en olisi koskaan vaihtanut alaa, olisin varmaan edelleen ravintolassa kokkina ja tyytymättömänä työhöni. Koiramme mahdollistivat minulle uuden uran ja oman yrityksen. Ikävä ei ole silti vieläkään helpottanut ja tämänkin kirjoittaminen tuo kyyneleet silmiin…

Toisaalta surullisinta oli, etteivät koiriemme terveysongelmat olleet mitenkään epänormaaleja rotuun nähden – tämä ei ollut ”huonoa tuuria”. Tarkoituksena ei ole missään nimessä mustamaalata bulldoggeja, mutta valitettavasti rotujen tilanne on todella huolestuttava – tosin kyllä on monien muidenkin rotukoirien, mutta se on aihe erikseen. Kerron oman taustani sen takia, että tulen käyttämään omia edesmenneitä koiriani esimerkkinä verkkokoulun luennoilla ja kursseilla. Haluan valistaa ja auttaa ihmisiä oman koiran valinnassa ja hoitamisessa. En missään nimessä halua tuomita ketään, haluan kertoa sitä tietoa, mitä minulla ei ollut, kun tein ostopäätöksiä omista edesmenneistä koirista. Haluan myös jakaa tietoisuutta siitä, millä keinoilla voit helpottaa mahdollisesti kipeää koiraasi.

Omien kokemuksieni takia jalostuksesta pitäisi mielestäni puhua enemmän, avoimemmin ja suoremmin. Ilmaisut, kuten ”rotuominainen” tai ”tyypillistä tälle rodulle” pitäisi jättää kokonaan käyttämättä – ei koiranomistaja ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan, minkä takia koiralle mahdollisesti tärkeät tukihoidot lykkääntyvät.

Kun valmistuin koiralähtöiseksi ongelmakoirakouluttajaksi elokuussa 2018, tein lopputyöni jalostuksesta ja koirien kipukäytöksestä. Aihe on lähellä sydäntäni ja teen verkkokouluunkin kyseisistä aiheista luentoja. Kipukäytöksen tunnistaminen on tullut arjessamme taas oleelliseksi koiranpentumme Göstan myötä, jolla on ollut vaikeita vatsaongelmia (onneksi nyt kaikki on hyvin). Mutta tästäkin kuulette lisää verkkokoulun luennoilla ja mahdollisesti blogissakin.

Joka tapauksessa oli sitten kainalossasi pikku ruttuturpa tai iso jässikkä, muista pitää omasta karvaisesta kaveristasi huolta ja anna sille paljon rakkautta <3

 

 

– Emilia